koirakuvat.kuvat.fi

Jotkut blogiin kurkistaneet kävijät ovat saattaneet huomata muutoksia kotisivujen osoitteessa. Koirakuvien kotikoppi on siis muuttanut helpompaan osoitteeseen. Toiminta jatkuu totutunlaisena, mutta toivottavasti hieman ripeämmin vastaavina sivuina.

Varsinaisella pääkallopaikalla, eli koirakuvat.kuvat.fi -galleriassa, on hieman parannettu pääsyä muille sivuille (eli siis tänne…) . Uskoakseni kuvat.fi -palvelu ei ole suunniteltu ihan näin taipuisaksi, joten hyvä jos ulkoasuongelmilta vältytään.

Kuten jo tuli luvattua, tässä muutama valikoitu kuva Riihimäen ykkösten kisoista. Pahoittelut psykedeelisenpuoleisesta värimaailmasta. Punaisuuden kanssa taistelu sai jäädä pikaisen korjailun asteelle – syynä ohjaajien tai jopa koirien punasteluun ei siis ollut suoritusten taso. Päin vastoin, monet koirakot esittivät hienoja ratoja.

Viimeisenä olleen hyppyradan pussi aiheutti jonkin verran värikkäitä tilanteita, kun mm. useimpien kisojen isoimman koiran tittelin omaava tanskalainen nappasi huomaamattaan itse pussin mukaansa. Toisaalta joitakin varauksellisemmin pussiin suhtautuvia koiriakin tuli nähtyä. Sinnikkään kiellon jälkeen tuomari toimi onneksi rata-avustajana, ja pienellä avittamisella pussin jälkeen oli tarjolla rohkaisevat rapsutukset.

Lokakuun ensimmäinen lauantai kului suurelta osin Riihimäen agility ry:n pitkähkössä kisassa. Kisapaikkana oli RimA:n halli vanhan Hämeenlinnantien varrella. Kuvauksen kannalta halli oli sieltä mielenkiintoisemmasta päästä läpikuultavan peitteen ansiosta – joka tosin on puoliksi punainen. Luonnollinen seuraus on se, että aurinkoisella säällä puolet valosta on kotoisin Amsterdamin “palvelualueen” tienoilta. Vaikka maksit pääsivät aloittelemaan osuuttaan vasta syysauringon käännyttyä laskuun, valoa oli tarjolla huomattavasti enemmän kuin muutamaan ikkunaan turvautuvissa halleissa.

Oman tiimin peräänkatsominen jätti kuvaamismahdollisuudet muutamaan lyhyeen pätkään. Toisaalta on ihan lohdullista, että ruutujen määrä ei ollut samaa luokkaa kuin vaikkapa ATD:n Helsinkin piirinmestaruuskisoissa. Kuvien kehittäminen ei ole ihan suoraviivaista, kun puoliksi vahvaa punasävyisyyttä tai toisaalta natriumlamppujen oranssisuutta yrittää oikoa neutraalimpaan suuntaan.

Vaikka tämän kokoluokan halleissa yleisöalue onkin melko pieni rajoittaen varteenotettavia kuvauspaikkoja, vastaavan kokovalkoisella peitteellä tehdyn hallin osuessa omalle kohdalle aurinkoisen sään aikana päivä kuluu rattoisasti jättikokoisessa “lightboxissa“.

Kuvia tulee galleriaan myöhemmin, kunhan päivän kaksi starttia Kirkkonummen suunnalla on selvitetty.

Syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna tuli odotetusti piipahdettua pariin otteeseen Purina-areenalla ATD:n ja HAU:n järjestämässä agilityviikonlopussa. Tuomarikaartiin oli lennätetty ulkomaanvahvistukseksi hollantilainen Ronald Mouwen.

Puheet ratojen vaikeudesta eivät olleet perättömiä, ainakaan sunnuntain tuloslistan viimeisen sarakkeen täyttöasteen perusteella.

Lauantaina tuli seurattua ulkosalla maksi-kolmosten menoa. Aurinko paistoi – ei siitä sen enempää

Vaikka alkuiltapäivän pilvetön taivas tarjosikin roppakaupalla raakaa valoa, olisi lopputulos monissa kuvissa voinut olla vielä karumman näköistä.

Useamman kerran on tullut hehkutettua Purinan hallin herkullista valaistusta sopivalla kelillä. Vaikka seuraava ruutu ei sisällöllisesti ole erikoisimmasta päästä, omaan silmään valo on kyllä kenties parasta mitä on halleissa tullut todistettua – etualalla pehmeää, mutta silti sopivasti varjoja tuottavaa ja taustalla hieman himmeämpää.

Sopii toivoa, että joskus vastaavalla valolla kennolle tarttuu vielä tiiviimpi ja (jos suinkin mahdollista) repäisevämpi kuva.

Lopuksi vielä ote sunnuntain menosta sisältäen päätöntä menoa, corgienergiaa, sekä hiljaista hetkeä, ei tosin samassa kuvassa.

Lauantain kuvat: http://koirakuvat.kuvat.fi/kuvat/2009-09-05+syysskabat/

Sunnuntain kuvat: http://koirakuvat.kuvat.fi/kuvat/2009-09-06+syysskabat/

Kisakuvien metatietojen, eli kilpailunumeron, rodun, ja nimien merkintä kuviin ei ole kovin pieni homma, varsinkaan pidemmän kuvaussession jäljiltä. Kun vain muutamia ohjaajia tunnistaa jälkikäteen suoraan kuvasta, ongelma on sitä suurempi mitä harvemmin kuvia koirakoista ottaa radalta kisan aikana.

Ainakin ensi viikonlopun kisoissa Purina-areenalla on tiedossa jonkinasteinen helpotus kuvien merkintään, kun ATD:n kisoissa lähtölistat ovat etukäteen esillä kilpailun nettisivulla. Sähköisessä muodossa ollessaan tarvittavat tiedot on huomattavasti kätevämpi poimia halutussa muodossa kuvien seuraksi kuin perinteiseltä paperiselta listalta.

Ilmeisesti säännökset ovat tältä osin muuttuneet, koska aikaisemmin lähtölistojen saaminen etukäteen on ollut joidenkin käytäntöjen vastaista. Sähköisten listojen toivoisikin yleistyvän jatkossa.

Luultavasti yhdeksi viimeisistä kesäisistä sunnuntaipäivästä kului hetken ajan Vantaan Ojangon kentällä HSKH:n kaksipäiväisten kisojen kolmosluokan radan varrella. Matkalla lähteminen vaikutti hetken aikaa erittäin huonolta ajatukselta, koska rapsakka raekuuro olisi saattanut latistaa kilpailusuoritusten seuraamista. Vaan eipä tullut Ojangossa ensimmäistäkään pisaraa, vaikka mutavelliagility saattaisikin olla näytöslajina ihan viihdyttävää jonkin aikaa (kunhan rintaan ei ole ripustettu kilpailunumeroa)…

Tummien pilvien kiertäessä onnekkaasti pohjoisen kautta, aurinkoinen keli oli monessa mielessä varsin optimaalinen kuvaamisen kannalta. Aiemmin ehdin valitella kovasta valosta mm. Stadi gamesin yhteydessä, mutta syksyyn kääntyvän iltapäivän ansiosta aurinko porottaa jo melko aikaisin “mukavan” matalalta, vaikka kuuluisista “kultaisista tunneista” ei vielä voikaan tässä yhteydessä puhua *.

Pienempiä kokoluokkia ilmiselvästi syrjivällä tavalla tarkoitus oli seurata pari maksi-kolmosten rataa, mutta venähtänyt aikataulu näkyi makseille hieman liian matalien rimojen muodossa, joten maksien sijaan viimeinen mini-rata pyörähti käyntiin.
Minien viimeisen ja maksien ensimmäisen radan ollessa sama löytyi kentän nurkalta varsin mainio kuvauspaikka, josta sai ruutuun pienellä siirtymisellä useamman esteen, ja vieläpä niin että ohjaajan linja leikkasi kätevästi kuvaan.

Yllä esimerkkinä ruutu, johon en mitenkään kuvitellut ohjaajan mahtuvan, mutta koko koirakko oli mukavasti kuva-alassa loppujen lopuksi mukana – toimivat adidakset siis.

Lähimpänä väijymisnurkkaa sijainnut hyppy tuotti tukun ainakin omaan silmään sopivia lennokkaita kuvia, joskin onnistunut rajaus riippui suuresti omasta liikkumisesta.

Ensimmäisillä hypyillä tuli todistettua muutamia varsin veikeitä loikkaamistyylejä, joiden perusteella soisi melkein annettavan hyvitystä kellotetusta ajasta:

Belgit ja kelpiet asialla, kuinkas muutenkaan Vaikka urheilussa monia asioita tilastoidaankin, siitä ei taida olla kellään pitäviä todisteita, onko näille roduille tyypillistä ylittää esteitä poikkeuksellisella tyylillä. Ainakin aikaisempien kisakuvien perusteella tätä voisi jopa epäillä…

Loput päivän kuvat löytyvät koirakuvista osoitteesta http://koirakuvat.kuvat.fi/kuvat/2009-08-30+hskh-kisat/ . Seuraavat kuvat lienevät tulossa Purina-areenalta ATD:n syysskaboista.

Elokuun toinen lauantai vierähti syksystä vihjaavassa poutasäässä Kirkkonummen kennelkerhon kisoissa. Agilityn lisäksi tapahtumassa oli tarjolla viihdettä match-show:n, tokoilun ja poliisikoiranäytöksen muodossa.

Lähtölistan perusteella hyviä sijoituksia oli tarjolla hyvällä todennäköisyydellä medi-ykkösissä ja mini-kakkosissa, missä molemmissa luokissa olisi päässyt hylyn välttämällä vähintään toiseksi! Muuten osanottajia oli mukana oikeastaan melko sopiva määrä, eli pyöreästi välillä 10-20 per luokka. Myös rotukirjo oli ilahduttavan monipuolinen, joten maksit eivät olleet puolillaan bordercollieita – ei siksi että olisi jotain bortsuja vastaan.

Jälkikäteen ajatellen yksi mainio asia järjestelyissä oli seuran numeroliivien käyttö. Tavallisiin kolminkerroin ja väärinpäin taittuviin pahvilappuihin verrattuna liiveistä erottaa koirakon numeron ongelmitta, jolloin metatietojen lisäys jälkikäteen onnistuu huomattavasti helpommin. Tavanomaisemmissa urheilulajeissa mustavalkoinen kontrastilätkä rinnuksissa helpottaa kummasti liikkeen seuraamista automaattitarkennuksella, mutta agilityssä tästä ei ole apua koiraan tarkennettaessa. Monta kertaa onkin tullut toivottua, että grotskulla tai labbiksella olisi ruudullinen takki päällä

Kuvausolosuhteet olivat päivällä mainiot, ja loppukesän aurinko tuottaa kaikessa kovuudessaan miellyttävän lämpimiä sävyjä varsinkin punertaviin tai vaaleanruskeisiin turkkeihin. Satunnaiset poutapilvet muuttavat kohdalle osuessaan radan sävyt kylmiksi auringossa pysyvään maisemaan verrattuna. Manuaalilla kun kuvaa, muutama mukavan ylivalottunut ruutu tuli parista radasta napattua, kun aurinko ilmestyi pilven takaa. Yllättävän paljon kyllä pystyy vielä jälkikäteen pelastamaan kuvia, jotka aluksi näyttävät palaneen auttamahtomasti puhki. Radan pitkä sivu oli mukavasti pitkittäin aurinkoon nähden, jolloin monilla esteillä koirat olivat sellaisessa kulmassa missä karkea turkki hyppää esiin.

Ennen seuraavan viikonlopun kisoja urheilun seuraaminen keskittynee koirattomiin lajeihin saksanmaalla, joista nopeasti päivittyvää kuvatarjontaa voi tutkailla IAAF:n sivuilta. Siellä taitaa olla vielä lämmintä, kun pukeutuminen on sen verran agiratoja niukempaa…

Niin, ja vaatteisiin liittyen tärkeimmäksi osoittautunut muistettava asia agilityä kuvatessa,  etenkin kun tapana on kuvata alhaalta, on vyö. Unohduksen sattuessa aikaa kuluu turhan paljon vaatetusta korjatessa. Valitukset Kirkkonummen kisoissa koetusta järkytyksestä voi lähettää sähköpostilla

Käytännöllisesti katsoen hellepäiväksi muodostuneen lauantain aamu alkoi Agility Sport Teamin kisoilla Espoossa sumuisesti. Paikalle saavuttaessa hyvää näkyvyyttä oli muutama kymmenen metriä, mutta nopeasti lämmennyt ilma aiheutti enemmän huolehtimista lämpöhalvauksen välttämiseksi kuin radalla seuraavan esteen löytymisestä.

AST:n tiivistä kenttää reunusti aamuyllätykseksi riittävän korkea verkkoaita, joka kutsumattomien vieraiden lisäksi pitää loitolla kontrastikkaat kuvat ja luotettavan tarkennuksen aidasta läpi kuvatessa. Ongelmaa pahensi osittainen verkkoon osuva vastavalo, joka tekee muuten neutraalin harmaasta verkosta kirkkaaman. Radan reunalta löytyi tosin yksi paikka, missä verkko oli varjossa ja näin vähemmän häiritsevä. Kuvausasento oli kyllä niin hankala että montaa ruutua paikasta ei pystynyt ottamaan. Toisaalta, vaikka verkon “läpi” pääsisikin, on se taas vastassa taustalla radan vastakkaisella puolella. En tiedä onko kukaan kameravälineurheilija koskaan sattunut testaamaan millä järkevänmittaisella telellä verkkoaita sulaa pehmeäksi parhaiten. Voisin arvata, että se on eräs paksu mutta yllättävän lyhyt kapine.

Monien yllätykseksi ykkösluokan radalle oli kannettu harvinaisempana esteenä pöytä. Itselläni en heti muista olleeni paikalla kisassa (MM-2008 poislukien) jossa se olisi esiintynyt. Kuvauksen kannalta pöytä on itse asiassa mielenkiintoisempi kuin miltä pysähdyksestä radalla voisi ajatella. Pöydällä pysymistä voi varmistaa monilla tavoilla, jossa koiraan haetaan vahvasti kontaktia (ei fyysistä…) .

Loppupään maxeja tuli kuvattua lähtöalueen takaa ilman verkkoesteitä. Etäisyys rataan kasvoi pidemmäksi, mutta pariin ruutuun onnistui säilömään jopa hieman menemisen tuntua uhkarohkean tiukasta rajaamisesta huolimatta.

Ykkösluokan lisäksi muita ratoja ei ollut aikaa jäädä seuraamaan, koska muista syistä piti käydä belgianpaimenkoirien erikoisnäyttelyssä Tuomarinkartanossa. Tapahtuman omaa agikisaa oli tietysti pakko pysähtyä seuraamaan minuutiksi, joten päivälle tuli sentään pari kuvaa joissa ei ole tuomarin piirrosten lisäksi muita esteitä.

… ja taktiikkapalaveri kromfo-tyyliin ennen starttia…

Lopuksi täytyy kuitenkin toivoa, että isommissa kisoissa ei järjestetä kuvaamiseen näin hulppeita olosuhteita esteettömän näkymän takaamiseksi. Rehellisesti sanottuna kuvanvakaaja saattaisi tulla tarpeeseen…

Heinäkuisena sunnuntai-iltana kotiin saapuessa oli havaittavissa muutama selvä viite maajoukkuekarsintakisoissa kuvaamisesta: jumittava niska, tunne silmien madaltuvasta valovoimasta sekä kourallinen mustaa kumirouhetta kengissä.

Kisoja edeltäneen viikon tiedot turistikoirakiellosta olivat jo pakottamassa jättämään kuvaamisen karsinnoissa väliin, mutta muualta tullut pyyntö sai kuitenkin suunnitelmat vaihtumaan reissuun Turun laitamille. Matkat mukaan luettuna pyöreän 15 tunnin jäljiltä oli kertynyt “riittävä” määrä ruutuja ATT:n hallilta, joka oli paikkana uusi tuttavuus. Ennakkotietojen perusteella tilaa oli kehuttu hyväksi kuvaamisen kannalta – onhan heijastavilla valkoisilla seinillä yleisesti positiivinen vaikutus valoisuuteen.

Ennen kisatapahtumien käynnistymistä oli aamulla onneksi hieman aikaa kierrellä ympäriinsä hallissa, ja melko nopeasti tulikin jälleen todettua kiinteän optiikan käyttökelpoisuus. Turvallisen tuntuisilla valotusajoilla herkkyyttä olisi joutunut muussa tapauksessa nostamaan lähelle maksimia huolimatta koko päivän avoimina pidettyjen suurten ovien tuomasta lisävalosta. Itse hallin valaistus hoituu katon loistelamppuriveillä, josta seurauksena on jo edellisen kirjoituksen tapaan enemmän tai vähemmän satunnainen valon määrä kuvanottohetkestä riippuen.

Valon vaihteleva määrä ei tosin ole yhtä suuri ongelma kuin erot valon sävyssä, minkä kanssa tuli painiskeltua kuvia kehittäessä hieman tavallista enemmän. Vihreää sävyä jonkin verran heijastavan alustan ei voi väittää erityisemmin helpottavan luonnollisemman valkotasapainon löytämisessä. Näistä seikoista johtuen karsintakuvissa onkin havaittavissa sävyvaihteluita kuvien välillä, oikean sävyn löytyminen on jonkinlainen kompromissi kohteen ja ympäristön välillä. Aikaa voi hyvin käyttää muihinkin asioihin…

Mielenkiintoinen havainto kuvia selatessa oli myös kahden rungon toisistaan eriävät tulkinnat valkotasapainosta. Tuoreemmalla rungolla kameran itse haistelema lämpötila on paljon lähempänä luonnollista kuin vanhemmalla sotanorsulla. Tämän lisäksi lämpötilaa piti pudottaa järjestelmällisesti muutama pykälä kylmempään päin. Voisin kuvitella, että vihreä alusta tekee hallaa automatiikalle – valkoinen halli ja kohtalaisen matalalla olevat lamput nimittäin ainakin tekevät sitä kuvankäsittelyohjelmalle. Olen säätänyt oletusarvoisesti ohjelman säätämään kirkkauden niin, että huippuvalot eivät pala puhki. Lähes valkoisen pinnan hallitessa merkittävää osaa kuva-alasta tämä ei tietenkään ole hyvä juttu, koska kuvista tulee oletuksena muutaman aukon alivalottuneita ohjelman yrittäessä pelastaa kirkkaat seinät dynamiikka-alueen sisälle.

Jonkinasteisesta valittamisesta huolimatta kuvia ei suinkaan ollut mahdotonta ottaa, vaikka itse taidankin vielä suosia halleja, jossa luonnonvalolla on hieman suurempi rooli. Seuraava kuva on luultavasti vanhan kierrätystä ja tassut tukevasti maassa, mutta mielestäni se sopii tähän paikkaan puolustamaan kiinnostavampia olosuhteita:

Kirjoituksen loppuosa lienee hyvä omistaa vähemmän tekniselle näkökulmalle.

Agility on kieltämättä jännittävä laji. Muutaman kisan radan reunalta seuranneena vähänkään merkittävämpi tapahtuma luo kyllä omanlaisensa tunnelman ratkaisuratojen ollessa käsillä (huolimatta nautitusta tai nauttimatta jääneen lounaan koosta). Tämän kyllä huomaa kameran takanakin, mikä puolestaan vaikuttaa kuvien onnistumiseenkin, valitettavasti. Kuitenkin juuri nämä kuvat ovat niitä, joissa tunnelma tiivistyy ja on vielä myöhemminkin kaivettavissa kuvan avulla esiin. Juuri tämän takia voisi kuvitella olevan hyödyksi, jos pystyisi unohtamaan lajin seuraamisen jännityksen, ja kuvaamaan kylmän analyyttisesti. Toisaalta tämä ajattelutapa on itsessään jonkinlainen paradoksi, sillä juuri lajin tuottama jännitys on se tekijä, minkä ansiosta huippukohtien kuvista tulee (jos tulee) muistettavia, jos ei muuta niin kuvaajalle itselleen.

Yleisö tuo myös jännityksellään oman haasteensa kuvien onnistumiseen. Maksien finaaliradan loppupuolella radan vartta koristi lukemattomat tyhjät retkituolit omistajien seuratessa suorituksia seisaaltaan. Aidan ja katsojien välissä liikkuminen kameran kanssa (adidas-zoom) ei ole mahdollista , eli vaihtoehtona oli poimia tilanteet yleisön takaa. Laatuun tällä on luonnollisesti negatiivinen vaikutus, mutta kuva kuitenkin on parempi kuin ei kuvaa.

Tulevaisuudessa on siis syytä olla röyhkeämpi, joten pahoittelen jo etukäteen etuilua

Lopuksi vielä kenties sunnuntain lennokkainta menoa viime vuoden maksien mm-staroilta J.o.:lta ja Yokolta.
Kiitokset järjestäjille hienosta tapahtumasta! Tämä porukka lennätetään Itävaltaan, jos mitään ihmeitä ei tapahdu.

… tämä olkoon hieman enemmän kuvaamisen periaatteisiin palaileva kirjoitus …

Kesäkuisena perjantaina tarjoutui tilaisuus kokeilla agilitykuvaamisen kannalta jotain harvinaislaatuista mutta haastavaksi osoittautunutta mahdollisuutta Hakunilan seudun koiraharrastajien järjestämissä yökisoissa Vantaalla. Liekö oikeasti aikataulun mukaan pidetyt kisat karsineet osallistujamäärää, mutta kieltämättä poikkeuksellisesta tapahtumasta oli kyse, kun kerran toisena vuorossa ollut kakkosluokka pyörähti käyntiin puolta tuntia ennen vuorokauden vaihtumista.

Myöhäisestä vuorokaudenajasta oli luonnollisesti seurauksena tarve keinovalolle radalla. Auringon laskettua lisävaloa tarjoiltiin kentän ympärillä olevista natriumlampuista – verrattavissa siis maanteiden lyhtypylväisiin. Tästä seikasta muodostuikin muutama ongelma kuvaamiselle:

1. yksinkertaistettuna, sähköverkkoon liitetyt lamput vilkkuvat 50 kertaa sekunnissa päälle ja pois (koskee siis myös kyseisiä valaisimia)
2. yksinkertaistettuna, natriumlamppujen tuottama valo on pääasiassa oranssia (ihan tosi!), ja taivaalta (ei siis auringosta) tuleva valo on sinistä (on, on!)
3. yksinkertaistettuna, agility on nopea laji.

Erikseen nämä eivät ole kovin suuria ongelmia, mutta erityisesti viimeisen kohdan kanssa yhdistettynä asiat alkavat mutkistumaan. Valojen keltaisuus ei ole ongelma, koska sitä varten digikameroihin on keksitty valkotasapainon säätö. Yhdistettynä sinertävään luonnonvaloon lämpötilaerot ovat kuitenkin suuret, jolloin kohdetta valaisee kaksi eriväristä “lamppua”. Kun näistä toinen – eli se keltainen – laitetaan vilkkumaan, lienee selvää, että jollain ajanhetkellä ympärillä on vain sinistä valoa. Vilkkuminen sinänsä ei ole suuri ongelma, jos on mahdollisuus käyttää tarpeeksi pitkää valotusaikaa. Agility vain taitaa olla shakkia nopeampi urheilulaji…

Jos siis tavoitteena on saada radalta tarpeeksi teräviä kuvia, 1/50s ei ole riittävän nopea valotus. Tästä johtuen monet peräkkäin otetut ruudut ovat valotukseltaan aivan erilaisia. Huonona esimerkkinä tästä saman sekunnin aikana otetut kaksi peräkkäistä ruutua samoilla valotusarvoilla ja jälkikäsittelyllä.

Kuvat on otettu puoli kahdentoista jälkeen, ja puolta tuntia myöhemmin erot keinovalossa saattoivat olla ruutujen välillä puolitoista aukkoa. Pelkän valon määrän lisäksi kokonaisvärilämpötila vaihtelee valonlähteiden voimakkuuden mukaan, mikä henk. koht. vaikeuttaa huomattavasti “oikean” sävyn löytämistä jälkikäsittelyssä.

Pikaisella googlaamisella löytyi kuvausperusteita käsittelevä kirja, jossa yleiseksi ratkaisuksi probleemaan esitettiin päällekkäisvalotuksia (toimii agilityssä – not), värikalvot valonlähteisiin (“tolppa-apinoille” oivallinen ratkaisu), tai olla piittaamatta asiasta. Kiinnostuneille kyseinen ysärivivaheinen kirja löytyy osittain Google booksista.

Teoriat sikseen. Ajankohdan ja loistavan sään huomioiden suunnitelmissa oli täsmälleen yksi kuva, mikä pitäisi saada: neljänneskulmasta lennokas eteneminen puomilla nousevan auringon värittämän taivaan etualalla – mikä kuulostaa kliséeltä, mutta mahdollisuudet tällaiseen kuvaan virallisessa kisassa ovat melko harvassa Valitettavasti mahdollisuutta ei koskaan tullut, koska puhti loppui kuvaajasta aamun sarastaessa. Täytyy vain toivoa, että ennen auringonnousua pilviverho olisi jo saapunut pilaamaan odotuksen. (edit: Kisat taisivatkin olla lopussa ennen auringonnousua, joten tällä kertaa saattoi huokaista helpotuksesta

Lukuisista yrityksistä lähimmäksi alkuperäistä suunnitelmaa pääsi kotiseuran dalmatialainen…

… ja tässä on sama koira 22 sekuntia aikaisemmin.

Aplodit HSKH:lle virkistävän erilaisen kilpailun järjestämisestä!

Niin, ja parempi syy aikaisempaan kotiinlähtöön on tämän tytön saapuminen